perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jätän reppuni tähän

 Kesäloma on jo melkein vierähtänyt ohi, mutta vasta nyt sain motivoitua itseni kirjoittamaan tätä postausta. Toisaalta ehkä on hyvä niin,  olen ainakin saanut otettua etäisyyttä viime kevättalven koitokseen ja jäsenneltyä ajatuksia edes jonkinlaiseen järjestykseen.  Tarkoituksena oli kirjoittaa enimmäkseen työnkuvasta sisätautiosastolla ja kaikista hienoista kokemuksista ja opeista, joita tällä matkalla sain. Mutta ensin minun on päästettävä irti siitä kääntöpuolesta.

Huhtikuun lopussa rämmittyäni pohjoisen sisätautiosaston syövereistä kotiin Helsinkiin olin nimittäin todella väsynyt. Eikä se toisaalta ole mikään ihmekään, ylityötunteja kertyi kahden kuukauden aikana kuitenkin lähes päivittäin. Arki-iltojen ”palauttavasta” ohjelmasta vastasi Netflix sekä silloin tällöin myös kävelylenkit tai paikallinen uimahalli. Muuhun en paljoa pystynytkään. En vain jaksanut. Ehkä rankinta koko kokemuksessa oli se yksinäisyys, joka valtaa mielen kun on yhtäkkiä täysin eristyksissä kaikista läheisistä ilman suuria virikkeitä joilla viedä ajatuksia jonnekin muualle. Toisaalta halusin kyllä koetella myös omia henkisiä rajojani, mutta yllätyin silti siitä miten musertavalta tuo yksinolo voi tuntua. Viikonloput olivat kauan odotettuja hetkiä, jolloin latasin akkuja saadessani vieraita tai käymällä pienillä reissuilla lähiseuduilla.

Kokemus oli koko skaalassaan varsin avartava ja opettavainen. Paitsi että opin ottamaan vastuuta osastonlääkärinä ja tekemään itsenäisiä päätöksiä, opin näin jälkikäteen viisastuneena myös suhtautumaan työhön rennommin ja olemaan itselleni armollisempi. Jotkut opit vain tulevat kantapään kautta, ehkä minun täytyi vain tunkea itseni tämän myllyn läpi oppiakseni hyväksymään omat epätäydellisyyteni – niin lääkärinä kuin ihmisenä. Ja toisaalta myös tunnistamaan omat rajani.

Koska loppujen lopuksi maailmasta löytyy aina joku, joka tekee asioita enemmän, paremmin ja nopeammin kuin sinä.

Viisas seniorikin totesi minulle osastolla, että suurin ongelma uraansa aloittelevilla kandeilla ja vastavalmistuneilla on pakonomainen pyrkimys tehdä joka ikinen asia täydellisesti itse. Mutta kun siihen ei kukaan pysty. Liika perfektionismi ja tunnollisuus altistaa uupumiselle ja vaatii siksi erinomaisen kyvyn palautua työpäivän jälkeen. Kirjoitin itselleni muistilapun viimeisellä työviikollani tätä tekstiä ajatellen, siinä lukee näin:

”Tunnolliset tyypit – he hukkuvat työhön. Tarvitaan muita ominaisuuksia pärjäämiseksi. Todellisuus on kaukana siitä naiivista lääkäriyden kiiltokuvasta, johon itsekin vielä uskoin.”

Ehkä viimeinen lause on jo vähän liian karua tekstiä, mutta siltä se tuolloin tuntui.  Ahdistus, joka nousee kun osasto on yön aikana täyttynyt uusista potilaista ja olet sen päivän yksin ainoana lääkärinä kierrolla. Stressi, joka kasaantuu kun työpöydän reunat täyttyvät hätäisesti kirjoitetuista post it –lapuista, jotta muistaisit varmasti tehdä kaikki ne asiat, joita kukaan muu ei muuten varmasti tule tekemään. Suru, joka syntyy kun huomaat ärtyväsi potilaan kysellessä liikaa hankalia kysymyksiä, sillä sinulla on jälleen kova kiire ja sisimmässäsi toivot, että sinulla olisi aikaa. Avuttomuus, jota tunnet kun istut jälleen puhelin kourassa miettien kehtaatko enää kolmatta kertaa soittaa samalle konsultille, kun olet epävarma siitä miten pitäisi toimia.


Keskustelin sukulaiseni kanssa pitkään, sillä hän toimii samalla alalla. Hän totesi minun kantavan selässäni isoa ja painavaa reppua, johon oli pakattuna kaikki työni aiheuttama kuormitus. Kannoin tuota reppua selässäni vielä pitkään kotiin palattuani, mutta nyt vihdoin koen että on tullut aika jättää nuo kokemukset taakse. Reppu jääköön tähän.

2 kommenttia:

  1. Kiitos realistisen oloisesta kirjoituksesta! Tätä olen odottanut kaiken lääkishypetyksen ohella, että joku sanoisi että on siinä muutakin kuin vain kultareunukset. Olen ajatellut, että jos joskus pääsen lääkikseen, kuinka rankkaa työ sitten olisi. Kuultuani monien lääkärien lauseet vain työn palkitsevuudesta olen alkanut epäillä omaa sopivuuttani lääkikseen, koska realistisesti ajateltuna en näe siinä pelkkää palkitsevuutta. Tämä kirjoituksesi lisäsi kyllä nyt motivaatiotani, koska en sitten olisi ainoa! Enkä usko että kaikki muutkaan lääkärit näkevät pelkkää palkintoa työssä, mutta haasteista kuulee vain niin paljon vähemmän. Joten KIITOS kun avauduit! Ehkä minustakin on lääkäriksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! En tosiaan odottanut, että tällä kirjoituksella olisi ollut tällainen vaikutus - ihanaa! Musta on tärkeää pystyä keskustelemaan myös näistä ongelmakohdista, eikä vain hehkuttaa miten palkitsevaa ja hienoa työ on. Mullakin oli alkuun sellasia ajatuksia, että onko tää vika vain mussa, mutta (valitettavasti) en kyllä ole ainoa, joka on vastaavien ongelmien kanssa painiskellut.

      Poista