perjantai 21. helmikuuta 2014

love being the underdog

Hellurei taas!

Mul on ollu astetta rankempi viikko, oon nimittäin viime viikon tiistaista alkaen ollu aivan järkyttävässä korvatulehduskierteessä! Se alko ihan viattomasti vasemmalta korvakäytävän tulehduksena, mutta levis sitten välikorvaan ja epäonnisten lääkärireissujen vuoksi tärykalvokin pääs poksahtamaan ennenku lääkkeet alko purra :/ Ja kun lopulta luulin sen menevän ohi niin se siirtykin oikeeseen korvaan ja sama rumba alko alusta... Mun ilme siinä vaiheessa näytti lähinnä tältä:

Kuva
Sain tosiaan juosta ensin yksityisellä ja sen jälkeen vielä kahesti päivystyksessä. Mulla on tällä hetkelle kolmas antibioottikuuri menossa ja sen lisäks vielä desinfioivat korvatipat. Parhaimmillaan oon heränny yölläkin 4 tunnin välein tiputtelemaan vuoroin hoitavia ja vuoroin puuduttavia litkuja korvakäytäviin ja voin sanoa et siinä ei ollu raivarit lähellä. Kipu on ollu niin järkyttävä, että oon saanu öisin unta sellaset 2-4 tuntia ja sekin kipulääkkeiden voimalla. Nyt pidän taukoo parasetamolista, kun oon vetäny sitä nyt aika maksimiannoksilla jo muutaman päivän, koska maksavauriohan tästä enää puuttuis!

On virkistävää päästä välillä katsomaan lääkäreitä ja muuta hoitohenkilökuntaa potilaan näkökulmasta. Koulussa on oppinut arvioimaan ja tarkkailemaan vastaanottotilanteita ja meille on annettu hyvät ohjeet siitä, millainen rooli lääkärillä niissä kuuluisi olla. Osaan nykyään siis olla suht kriittinen lääkäreitä kohtaan. Oon kohdannu elämäni aikana loistavia lääkäreitä! Mutta viime viikolla kohtasin myös jotain muuta.

Ensimmäinen lääkäri otti minut vastaan yksityisellä puolella. Tässä vaiheessa korva ei ollut vielä kipeytynyt kauhean paljon ja odotin koko tulehduksen väistyvän parissa päivässä korvatipoilla, joihin tarvitsin kuitenkin reseptin. Olin kyseisen lääkärin vastaanotolla alle 10 minuuttia, mutta multa laskutettiin 20 minuutin vastaanottoaika. No, se nyt ei sinänsä ollut se ongelma, koska oon törmänny ennenki vastaavaan ilmiöön (vastaanottoaika on ehkä ennalta määrätty 20 minuutiksi?). Ongelma oli se, että lääkäri ei keskustellut kanssani lainkaan (en todellakaan laske keskusteluksi sitä, että kysyy "mikäs on ongelmana" tai "onko tää lääke tuttu"). Hän ei kommentoinut sanallakaan sitä, miltä korvissa näyttää tai että onko tärykalvo kunnossa. Hän ei kysynyt mahdollisista kivuista eikä muutenkaan millään lailla neuvonut minua siitä, millaista kipulääkitystä olisi hyvä tarvittaessa ottaa. En saanut mitään ohjeita jatkosta (tai edes lääkeannostuksesta - farmaseutti antoi annosteluohjeet apteekissa!) tai siitä milloin kannattaa hakeutua uudestaan hoitoon (jos hoito ei siis auta, kuten tässä tapauksessa ei auttanut). Koko ajan minusta tuntui siltä, että lääkäri haluaa minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Ensimmäistä kertaa sain yksityiseltä puolelta niin huonoa palvelua, etten olisi halunnut maksaa siitä.

Kotona kipu vaan paheni eikä tipoista ollut minkäänlaista hyötyä, päinvastoin. Epäilin, että tulehdus saattaisi olla kuitenkin levinnyt välikorvaan. Pari päivää sinnittelin, mutta sitten kuume alkoi nousta ja olo oli niin sietämätön, että päätettiin lähteä isän kanssa päivystykseen. Korva oli puolikuuro, rätisi ja niin kipeä, etten tiennyt miten päin olla. Päivystävässä lääkärissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta hän ei puhunut kovin hyvää suomea. Ymmärsin kaiken oleellisen ja sain uuden, tällä kertaa suun kautta otettavan, antibioottikuurin ja puuduttavia korvatippoja. En kuitenkaan saanut kysymyksiini selkeää vastausta, tuntui siltä että lääkäri ei joko ymmärtänyt kysymystäni tai ei osannut vastata siihen niin, että minä olisin ymmärtänyt. Päähän ja korvaan sattui niin kovaa ettei minussa ollut yhtään voimia jäljellä yrittää hakea yhteyttä. Hänkin oli kovin kiireinen. Lähdin kotiin edelleen hirveissä tuskissa ja pettyneenä. Tuntui siltä etten saanut lainkaan apua, vain kourallisen pillereitä helpottamaan oloa.

Antibiooteista oli jotakin apua, mutta ei merkittävästi. Parin päivän aikana vasen korva alkoi pikkuhiljaa parantua, kipu hölläsi. Valitettavasti jouduin samaan painajaiseen heti uudelleen, sillä kipu levisi oikealle puolelle. Sinnittelin jälleen - kunnes migreeni iski. Aloin oksentaa, päätä jomotti ja korva oli tulessa. Lähdettiin taas päivystykseen, puoli kuudelta aamulla. Pääsin heti hoidettavaksi. Sain migreenilääkkeet ja pääsin lepäämään. Äitikin pääsi mukaan tarkkailuosastolle. Ensimmäistä kertaa koin, että minua todella hoidettiin! Migreenin helpotettua lääkäri saapui ja tutki korvat. Tulehdus oli levinnyt välikorvaan ainakin vasemmalla puolella - käytävä oli täynnä mätää ja tärykalvo oli mahdollisesti puhjennut. Oikealla puolellakin näytti siltä, että tulehdus saattaisi olla levinnyt välikorvaan. Lääkäri keskusteli kanssani kunnolla, teki neurologisen statuksen ja sain kysyä häneltä kysymyksiä. Hän aloitti minulle uuden antibioottikuurin ja kertoi sen olevan ensisijainen hoito välikorvan tulehdukseen. Lisäksi sain desinfioivia korvatippoja ja käytäviä huuhdeltiin. Sain selkeät ohjeet jatkoa varten ja tunsin olevani oikeissa käsissä. Lähdin kotiin tyytyväisenä ja varmana siitä, että nyt ollaan jo voiton puolella. Olo parani kohisten uusien lääkkeiden myötä. Vihdoin taistelu oli ohi.

Paras näistä lääkäreistä oli myös nuorin, mahdollisesti vielä opiskelija tai ainakin äskettäin valmistunut. Hän tuskin oli heistä kokenein, mutta hänen sosiaalinen kanssakäymisensä oli moninkertaisesti parempaa. Kokemus oli avartava - pelkkä osaaminen ja tieto ei aina riitä. Kivuista kärsivä ihminen on monesti pelokas ja kaipaa huolenpitoa, turvallisuuden tunnetta. Lääkärin on ansaittava potilaansa luottamus ja sitä ei saavuteta pönöttämällä tietokoneen ääressä reseptejä nakutellen. Minua ei haitannut se, että lääkärini halusi varmuuden vuoksi konsultoida toista lääkäriä, se tuntui turvalliselta. Arvostin sitä, että hän keskusteli kanssani ja oli läsnä. Sosiaaliset taidot ovat tärkeitä! On hienoa, että vuorovaikutus potilaan kanssa on osa opetusta alusta alkaen.

Sainpa siis tärkeän opetuksen tulevaisuudelle! On hyvä nähdä asioita välillä myös toisesta vinkkelistä. Vaikka vastaanotolle tulisi päivän kymmenes ylähengitystieinfektiosta kärsivä potilas, se voi olla hänen ensimmäinen käyntinsä lääkärissä pitkään aikaan. Potilas on saattanut yrittää selvittää oirekuvansa perusteella sairautta ja törmätä huolestuttaviin mahdollisuuksiin, joten hän voi olla peloissaan. Jokainen potilas tulisi kohdata yksilönä ja huomioida hänen henkilökohtaiset tarpeensa ja toiveensa. Minä haluan tulevaisuudessa olla se lääkäri, jonka vastaanotolta potilaat poistuvat kiitollisina ja tyytyväisinä!

Kuva
Kivaa viikonloppua kaikille! :)

2 kommenttia:

  1. Toivottavasti olet jo paremmassa kunnossa!
    Kiitos mukavasta blogistasi :) Olen itse tuollainen äskettäin (mitä se sitten tarkoittaakin, muutama vuosi?) valmistunut ja opiskeluajat alkavat pikkuhiljaa unohtua työkiireiden painaessa, vaikka työkokemusta onkin karttunut vasta vähänlaisesti. On hauska välillä lukea blogiasi ja muistaa minkälaista muutama vuosi sitten oli :)
    Tsemppiä opiskeluun!
    P.S. Jos oikeasti koit, että vastaanotto vastavalmistuneen kanssa oli onnistunut, tekisit hänet ÄÄRETTÖMÄN iloiseksi, jos antaisit jotain kautta hänelle positiivista palautetta. Sitä nimittäin saa tosi harvoin töissä. Valitukset tulee perille, mutta kiitoset unohtuvat usein...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! :) Oon jo hyvässä kunnossa, kolmas kuuri toden sanoi, hehe :D Kiva kuulla, että tykkäät silloin tällöin lukea blogiani! Aika on hurahtanut niin nopeesti, että kohta mäkin jo selailen näitä vanhoja kirjotuksia vasta valmistuneena ja hymyssä suin!

      Toi on niin totta, että usein se kiittäminen ja kehut unohtuu, vaikka ne on just niitä äärettömän tärkeitä juttuja. Mulla on lääkärin nimi tiedossa, joten kehut löytävät varmasti perille! Ihan liian harvoin on tullut kehuttua hoitohenkilökuntaa :/ Mutta tästä lähtien yritän ottaa tavaksi antaa heti positiivista palautetta!

      Poista